Vieras mies (1957)

Hannu Leminen on yksi eniten arvostamistani studioaikakauden suomalaisohjaajista. Suomi-Filmin elokuva on uudelleenfilmatisointi Mika Waltarin kirjoittamasta novellista.

Metsäkulman emäntä Kaarina Jönsson (Rauni Ikäheimo) on pulassa, onhan hänen miehensä Alfred (Kaarlo Halttunen) viinaanmenevä vaimonhakkaaja ja työnkiertäjä. Kun vanha isäntä Hermanni (Aku Korhonen) ei pysty talosta huolehtimaan haetaan lehti-ilmoituksella taloon renkiä. Pian paikalle ilmestyykin Aaltoseksi itsensä esittelevä mies (Esko Vettenranta) jonka Kaarina palkkaa, miehensä rivakoista estelyistä huolimatta.

”Vieläkö se rengin paikka on avoinna?”

Kaarinan ja Aaltosen välillä syttyy rakkaus, talon töiden ohessa. Tätä ei estä edes miehen myöntämä taustansa: hänellä on vaimo ja lapsi toisaalla. Alfredin juopottelu ja mustasukkaisuus ajavat tämän lopulta radikaaleihin aikeisiin työmaalta varastamansa kiväärin kanssa.

Leminen taitoi ilmailuvälineensä elokuvan: tragedia on hyvin rakennettu, sijoittuen ”kansalliseen maisemaan” maaseudulle. Avautuva maailma on Kaarinalle ahdistava mutta silti avara, pilvet tuntuvat olevan korkealla Aaltosen saavuttua. Kaarlo Halttunen tekee mainion työn saamattomana, pahojaan suunnittelevana juoppona. Muuten mainion filmatisoinnin pilaa kuitenkin mielestäni liian paatoksellinen loppu.

Triviatietona mainittakoon että elokuva oli jo sairaan Aku Korhosen viimeinen elokuvatyö. Elokuvalegenda kuoli vuonna 1960.
3½ / 5

IMDb

Olemme kaikki syyllisiä (1954)

Kaivopuistossa on tapahtunut murha. Nuori kielitieteen ylioppilasta Leena Järvelää (Aino-Maija Tikkanen) on puukotettu, toistuvasti. Poliisi kääntää nopeasti tutkimuksissa epäilyt entiseen kihlattuun, lääketieteen opiskelija Antti Kajavaan (juuri Teatterikoulusta valmistunut nuori Veijo Pasanen). Mies ei kauas ehdi: sanomalehdissä julkaistun valokuvan ja asemamiehen ilmiannon perusteella hänet pidätetään junassa matkalla Kouvolaan.

Nuorimies ei tunnusta: hän myöntää riidelleensä Leenan kanssa, mutta ei muista varsinaisesta murhasta mitään. Hänen puolustusasianajajansa vetoaa Antin vanhempien mielisairauteen ja molempien itsemurhaan ja pyytää mielentilatutkimusta. Antti ei enää puolustaudu, vaan tunnustaa ja haluaa kärsiä rangaistuksensa.

Aiheesta sensaatiota kehittelevän reportterin tutkimukset vievät katsojan Antin traumaattiseen mutta ajoittain rakkaudenkin täyttämään menneisyyteen. Aarne Tarkaksen sosiaalijännitysdraama perustuu Helsingin Tähtitornin vuorella 1948 tapahtuneeseen mustasukkaisuusmurhaan ja rikoksesta kirjoittaneen Onni Hallan romaaniin. Itse peruskysymys tuo mieleen TV2:n Kovan lain jaksot: mikä on huonot kortit elämään saaneen miehen vastuu perimän (vanhempien kuolema ja itsemurha) ja ympäristön jätettyä häneen jälkensä, kihlatun lopulta jättäessä hänet?

Kalpea ja ilmeetön Veijo Pasanen on reppana, surullisen hahmon ritari, kuin imupaperi joka kerää sisäänsä kaiken saastan ympäristöstään, Leenan ollessa ainoa valopilkku hänen elämässään.

Elokuva on ansioiltaan Tarkasta parhaasta päästä mutta jättää silti väkinäisen kuvan 1950-luvun karrikoituna yhteiskuntakritiikkinä. Itse murha-asetelmasta tulee mieleen Tähdet kertovat, Komisario Palmu (1962) mutta on Antin ja Leenan yhteisissä hetkissä myös Katariinaa ja Munkkiniemen kreiviä (1943).

3 / 5

IMDb

Alaston yö (1979)

Paul Schraderin ohjaama Alaston yö on pitkä matka suurkaupungin yöhön, sen sisäisiin lakeihin ja normistoihin, kadonnutta tytärtään etsimään lähtevän michiganilaisen Jake VanDornin (George C. Scott) silmin. Hitaasti kehittyvässä mutta lopulta vimmaisessa elokuvassa Michiganin Grand Rapidsin kalvinistinen yhteisö ja Los Angelesin ja San Franciscon porno- ja seksiteollisuus törmäävät toisiinsa.

En turhaan kirjoita uudestaan sitä, mikä elokuvasta on jo sanottu KAVI:n sivuilla (Pertti Lumirakeen ja Sakari Toiviaisen mukaan):

”Sekä Taksikuskissa että Alastomassa Yössä Schrader osoittaa, miten keskiluokkaisen ajattelun ehdottomat vastakohdat ovat läheistä sukua toisilleen: tavallinen liiketoiminta ja rikollisuus, puritanismi ja prostituutio, laillisuus ja väkivalta. Säädyllisyyden ja alennuksen välinen seinä on hyvin ohut. Bordelliin käyvät samat luottokortit kuin huonekaluliikkeisiin. Kristillisen nuorisoyhdistyksen estyneistä seksileikeistä on lyhyt askel kovan pornon karkeimpaan sadomasokismiin. Nuhteeton ja hurskas kansalainen turvautuu nopeasti brutaaliin pahoinpitelyyn saadakseen haluamansa tiedot.”

Sairaita järjestelmiä molemmat, sanoisin. Schrader tavoittaa Grand Rapidsin kalvinistitunnelmat itsekin paikkakunnalla asuneena.

Jollakin tavoin – ei tosin tarkalleen – tämän kaltainen puhtauden ja likaisuuden, synnin ja armon dikotomia on läsnä myös tämän blogistin historiassa ja siksi elokuva jääkin helposti mieleen pyörimään.
3½ / 5

IMDb

Jerry kipusiskona (1964)

Jerry Lewis. Hän kerkesi kömpelöine mutta viattomine ja sydämellisine hahmoineen kaikkialle mihin 1950- ja 1960-luvun käsikirjoitukset hänelle näyttivät tien. Frank Tashlinin ohjauksessa hän saattoi olla hauskimmillaan.

Tällä kertaa Lewis esittää Jerome Littlefieldia, lääkispudokasta joka on töissä sairaala-apulaisena yksityisessä hoivakodissa. Syy lääketieteellisestä putoamiseen oli hilpeä: Empaattisella Jeromella on tapana sisäistää potilaidensa sairaudet vähän liiankin hyvin, aina sydänsairauksista katkenneisiin jalkoihin.

Jeromen kohellus sisältää sarjan absurdeja gageja, mm. kohelluksen maalipurkin kanssa, maalien valuessa kohtalonomaisesti sairaalanjohtajan limusiinin kattoikkunasta sisään, miekkosen työn ollessa jälleen katkolla.

Tashlinin muutenkin varsin viihdyttävän komedian huippu on kuitenkin lopun uskomaton takaa-ajo autoilla ja sairaalapaareilla, lajissaan uskomaton suoritus. Kyytiä saa kokonainen kulutuskulttuuri kun kaupan säilykepurkit lähtevät liikkeelle räjähdyksenomaisesti. Jerome säilyy kuin säilyykin ehjänä, kuin suojelusenkelin auttamana, autojen nokkien kieppuessa hänen päänsä päällä.



Kunniamaininta on annettava myös Kathleen Freemanille kärttyisän sairaanhoitaja Higgingsin roolissa.
3½ / 5

IMDb

Taas tyttö kadoksissa! (1957)

Isojokelaisen rippikoulutytön Kyllikki Saaren katoaminen ja löytyminen surmattuna vuonna 1953 oli lähtökohta Ville Salmisen paikoittain varsin onnistuneellekin kotimaiselle rikostrillerille (ja osin musikaalillekin!) Fennada-Filmin suunnitelmat tehdä aiheeseen löyhästi pohjautuva elokuva herättivät ajalla tietystikin keskustelua.

Yhtymäkohdat huomaa jo siitä, että elokuva tapahtuu "Sivujoen" pitäjässä ja kadoksissa olevalle tytölle on annettu nimeksi Annikki Niemi (Toni Renne). Katoamishuhun pohjalta paikkakunnalle pyyhältää kunnianhimoinen ja liukasliikkeinen reportteri Takola (Leo Jokela). Nimismies, Olavi (Heikki Savolainen) yrittää pitää hänet aisoissa ja katoamisen selvittelyn hallussaan. Käy ilmi, että Annikki on ollut naissankarina tunnetun kauppias Mattilan (Santeri Karilo) palveluksessa. Merkittävän vihjeen, kadonneen tytön polkupyörän, toimittaa poliisille paikkakunnan seksipommi, autokorjaamon aputyttö Mary Mononen (Leni Katajakoski).

Rikoksen selvittely tapahtuu varsin suoraviivaisesti ja sanoisinko että filmi on mukaansa tempaava, varsinkin suhteutettuna kotimaisiin harvoihin lajitovereihinsa. Todennäköisin syyllinen, Mattila, löydetään nimismiehen ja reportterin toimesta melko nopeasti – no, pikkupaikkakunnalla huhut kulkevat. Santeri Karilo tekee elokuvan mieleen painuvimman roolin naisia naurattavana korjaamon pomona, vanhojen piikojen kutsujen kunniavieraana ja yleisesti ottaen veemäisenä kyrmynä. 

Elokuvan loppu on aikamoinen antikliimaksi kun sen suhteuttaa alkuperäisen Saaren rikoksen saamaan statukseen.

3 / 5

IMDb

Hyökkäys tukikohtaan (1977)

Robert Aldrichin elokuva Hyökkäys tukikohtaan on jäänyt Suomessa ensijulkaisunsa jälkeen varsin tuntemattomaksi, koska TV:ssäkään sitä ei olla meillä nähty. Melkoisen toimiva ja viihdyttävä atomiajan ja kylmän sodan oireiden ja lääkinnän kuvaus se silti on.

Valkoisella talolla on kusi sukassa. Ilmavoimien kenraali Dell (Burt Lancaster) on karannut sotilasvankilasta ja kaapannut kahden apurin (Paul Winfield, Burt Young) kera ballististen ohjusten tukikohdan ryhtyen kiristämään hallitusta. Vaatimukset ovat kovat: rahan lisäksi Dellillä on vaatimus saada julkiseksi veristä Vietnamin sotaa käsitelleen epävirallisen kokouksen pöytäkirja.

Kokouksessa sotaa päätettiin isot amerikkalaisuhrit huomioiden jatkaa, tarkoituksena kääntää Neuvostoliiton huomio pois ydinsodan mahdollisuudesta. Vaatimuksen pontimeksi täytyy saada presidentti (Charles Durning) paikan päälle panttivangiksi tai muuten paukkuu idän suunnalla..

Sivuosissa paskahalvausta yrittävät suitsia Richard Widmark, Joseph Cotten ja Melvyn Douglas. Richard Jaeckel, William Marshall ja Gerald S. O'Loughlin. Pitkän mutta viihdyttävän poliittisen rallin roolitus uhkuu (seniliteetin partaalla olevaa?) testosteronia, Vera Milesin osuus presidentin vaimona kun leikattiin lopullisesta teatteriversiosta.

Jollakin tavallahan Tohtori Outolempi (1964) tästä asetelmasta tulee mieleen, ei mahda mitään.Ihan yhtä löysin rantein ei Aldrich kauhun tasapainon jännitteeseen ja rajoitetun sodan käsitteeseen Vietnamin yhteydessä paneudu, mutta munakkaalla kenraali Dellilla on asiassaan kyllä pointtinsa, sitä ei kiistä itse presidenttikään.

Epäuskottavahan juoni on: vaikeaa kuvitella Air Force Onen vievän presidenttiä panttivangiksi hullulle kenraalille, edes kuubalaisten tai neukkujen märissä unissa.

3½ / 5

IMDb

Kovat ratsastajat (1974)

Vaikka kultasormi Steven Spielberg olikin aloitellut uraansa jo 1960-luvulla ja ohjannut mm. mainion TV-elokuvan Kauhun kilometrit (1971), voidaan tositapahtumiin perustuvaa filmiä Kovat ratsastajat (1974) pitää hänen valkokangasdebyyttinään. Seuraava filmi olikin sitten jo Tappajahai (1975). 

Elokuva kertoo pähkinänkuoressa kahdesta elämässään eteenpäin pyrkivästä nuoresta. Lou-Jean (Goldie Hawn) päättää väen väkisin vapauttaa tuomiota kärsivän miehensä Clovisin (William Atherton) teksasilaisesta rangaistuslaitoksesta, juuri tuomion loppumisen edellä. Alkaa vaiherikas tie kohti kaukana samassa osavaltiossa siintävää Sugarland-nimistä paikkakuntaa jossa heidän poikavauvansa on vaarassa joutua pysyvästi sijaishuostaan viranomaisten takia.

Pian pariskunta huomaa kaapanneensa maantiepoliisi Maxwell Sliden (pian Tukholma-syndroomaan sairastuva Michael Sacks) mukaan vaaralliselle matkalle. Porukan perään lyöttäytyy poliisikapteeni Harlan Tanner (Ben Johnson).

Spielbergin 1970-luvun tienvarsi-Amerikka on kuten kuuluukin, pitkä, avara ja täynnä rikkinäisiä bensa-asemia ja tavalla tai toisella vajaita ihmisiä. Lou-Jeanin ja Clovisin tie on kahden pienen ihmisen (käytännössä lapsen) rimpuilusta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja viranomaisia vastaan. 

Kaikki kiteytyy kohtaukseen, jossa pariskunta katsoo asuntovaunun ikkunasta Looney Tunesia samaan aikaan kuin sata poliisia piirittää parkkista.

Spielberg luo elokuvassaan loistavan, hervottoman ja koomisen asetelman tuodessaan ylimitoitetun voiman näitä nuoria antisankareita vastaan. Ei aikaakaan kun heidän peräpuskurissaan on pari tusinaa poliisiautoa. Pankkivankitilanne antaa pariskunnalle oman etunsa: autoa työnnetään ylämäessä bensan loputtua ja Goldie Hawnille tuodaan huussi pissimistä varten. Myös media kiinnostuu tilanteesta, niin kuin myös ohikulkukaupunkien asukkaat.

Alle kolmekymppisen elokuvaohjaajan työksi Kovat ratsastajat on poikkeuksellisen tarkkasilmäinen mutta myös viihdyttävä kommentti nuoruuden paatumattomuudesta mutta myös ajan median tilasta. Jälkimmäisessä tapauksessa se vertautuu jopa Billy Wilderin tai Frank Capran eräisiin töihin.

Elokuvana: 3½ / 5

Roadmoviena: 4 / 5

IMDb

Pikajuna pohjoiseen (1947)

Olen jo ehkä tässä blogissa tuonutkin esiin, että kuljen päivittäin töihin Riihimäen ja Tikkurilan väliä. Raideliikenne on siis arkipäiväistynyt elämässäni, mukaan lukien VR:n nykyiset mukavat vihreät matkustajavaunut.

Toista junamatkustaminen on Roland af Hällströmin elokuvassa, jossa toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtalot yhtyvät makuuvaunussa matkalla kohti arktisia alueita. Junassa matkustavat mm. nuoripari (tyttönä hempeä vuoden 1946 Miss Suomi Anja Kola), salaperäinen nuorukainen Reino (Leif Wager) sekä tämän tuleva mielitietty, sairaanhoitajaksi esittäytyvä Ilona. Rouva Maire Kyrö (Ansa Ikonen) matkustaa aviomiehensä luo seurassaan rakastajansa, insinööri Mauno Ismola. 

Mukana on myös kourallinen hämäräveikkoja, kuinkas muuten, ja tarinan nimelliseen keskiöön tuleekin eräs kähvellystapaus. Veturissa on käynnissä oma draamansa lämmittäjän ja veturinkuljettajan (Kalle Viherpuu) välillä.

Välillä tarina leikkaa määränpäähän, fiktiiviseen asemaan, jossa rouva Kyrön mies (asemapäällikkönä Eino Kaipainen) odottaa junaa tulevaksi.

Verrattain nuorena kuollut Roland af Hällströmin osoittaa jälleen hyviä henkilöohjauksen kykyjä elokuvassaan, toki liikutaan välillä hyvän melodraaman ja paatoksen harmaalla vyöhykkeellä, Ansa Ikosen rypiessä tunnontuskissaan romantiikan kourissa. Elokuvaan lienee saatu vaikutteita amerikkalaisista film noir –filmeistä, sen verran kohtalokasta ja tummasävyistä tarinan eteenpäin vienti on. Lentävästä kalakukosta ei voida puhua edes samana päivänä!

Loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä. Joka tapauksessa se tarjoaa eutanasian kaltaisen kertaratkaisun osanottajien lukemattomiin suruihin.

3½ / 5

IMDb