lauantai 31. tammikuuta 2015

Intohimojen keisarinna (1934)


Josef von Sternbergin elokuva Intohimojen keisarinna tuli viime sunnuntaina YLE Teemalta ja päätyi näin jälkikäteen boksilta katseltuna sujuvaksi osaksi ohjaajan teemasarjaa.

Filmi pohjautuu väljästi Katariina II Suuren muistiinpanoihin omasta elämästään 1700-luvun Venäjän myöhempänä hallitsijana. Nuori saksalainen prinsessa Sophie (Marlene Dietrich) naitetaan tsaarin Venäjän avioliittomarkkinoille ja hän päätyy suuriruhtinas Pietarin (silmiään ansiokkaasti pyörittelevä Sam Jaffe) puolisoksi.

Suurista lupauksista huolimatta paljastuu, että Pietari on vähämielinen ja käytöshäiriöinen, nuoresta vaimostaan vähät välittävä sankari. Ennen pitkää nimen Katariina Aleksejevna ortodoksisessa kasteessa nimekseen saanut tulevan Pietari III:n puoliso irtisanoutuu kuuliaisuudesta ja antautuu ulkopuoliselle rakkauselämälle. Lopulta edessä on vallankaappaus Katariinan tukijoiden avustamana. Sternbergin ohjaus ja megalomaaninen

Paramountin tuotanto on ennen muuta vahvojen kontrastien, valon ja varjon leikkiä. Elokuva ei ole tyypillinen studioajan pukudraama vaan alusta lähtien hillitön visuaalinen kuvaelma, jossa ulkoasu on yhtä vahvojen tunne-elementtien kanssa. Marlene Dietrichin muistelmien mukaan hänet pinnalle nostanut ohjaaja toteutti historialliset maailmat studioon äärimmäisellä pieteetillä, kuvaajia ja valomiehiä välillä itsekin tuuraten. Samalla hän sai osakseen naistähtensä pohjattoman taiteellisen ihailun.

Samalla elokuva oli yksi viimeisistä isoista studioelokuvista ennen Hollywoodin tuotantoja sittemmin määritelleen Production Coden voimaantuloa. Mae West kuuluu todenneen Dietrichille, aikakauden elokuvassa seksiviittaukset tuli tehdä silmillä. Sternbergin elokuvassa on käytännössä varsin suoria viittauksia avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin, upseerismiesten rampatessa liukuhihnatyyliin Katariinan makuukammarissa. Elokuvan tuomitsi mm. katolinen Legion of Decency – tämä oli varmasti ainakin osasyy filmin huonoon kassamenestykseen.

Pähkinänkuoressa: Intohimojen keisarinna on varmasti yksi kaksimielisimmistä klassisen studiokauden tuotannoista ja samalla yksi ikonisista Dietrichille tähtimainetta luoneista elokuvista. Tällä kertaa filmitähti pukeutuu elokuvassa lähes poikkeuksetta valkoiseen.

torstai 29. tammikuuta 2015

Ei mikään pyhää... (1937)


Rajusti elämänsä elänyt ja ennen muuta maskuliinisilla sotaelokuvillaan kunnostautunut ohjaaja William A. Wellman osasi myös kevyen romanttisen tarinankerronnan. Yksi hänen lempiteemoistaan näyttää olleen ennen muuta median ja aikakauden julkisen elämän vaikutus yksilöön. Tätä kirjoittaessani en ole vielä nähnyt Janet Gaynorin tähdittämää Wellmanin ohjausta Tapahtuipa kerran Hollywoodissa (1937), mutta ennen pitkää täytyy sekin varmasti katsastaa.

Ei mikään pyhää on toista maailmansotaa edeltänyttä screwball-komediaa kärjistävimmillään. Parodioinnin kohteeksi joutuu ennen muuta 1930-luvun lööppejä metsästänyt lehdistö mutta myös vastakkainen kaupunki-maaseutu –asetelma aikakauden kulttuurissa.

Manhattanilaiseen lehteen kiirii tieto vermontilaisesta nuoresta naisesta Hazel Flaggista (Carole Lombard), joka on työtapaturman johdosta sairastunut kuolettavaan radiummyrkytykseen. Uralleen nostetta (ja työpaikalleen pelastusta!) kaipaava reportteri Wally Cook (Fredric March) lähtee mainittuun osavaltioon tapaamaan poloista naista ja tuomaan tätä voivottelevan ja tragedioita rakastavan yleisön eteen New Yorkiin. Pulma vain on – Cookin ja yleisön tietämättä – että Flaggin myrkytys on tutun lääkärin tekemä väärä diagnoosi. Hazel haluaa kuitenkin pois pikkukaupunkiperslävestä nähdäkseen Ison Omenan, kävi miten kävi. Kaiken hässäkän keskellä käy niin kuin ennakoitua: Cook rakastuu varauksetta häntä puijaavaan naiseen.

Elokuvan tragikomiikka lähtee nimenomaan ylimaalaillusta ihmisten osaaottavuudesta ”puhtaan ja viattoman” Hazelin tulevaan, ennen aikaiseen kuolemaan. Naispololle järjestetään kiihkeän pateettisia muistojuhlia ja lapsikuorot tulevat esiintymään hänen hotellihuoneeseensa. Elokuvaa voisi pitää jopa yhden askeleen Frank Capraa pitemmälle vietynä tähtikulttuurin analyysina.

"Listen, my dying swan, this is no time to stop faking! You're gonna have pneumonia and you're gonna have it good!" -Cook

Wellmanin ansiokkaan pisteliään mediakulttuurille v*ttuilun lisäksi elokuva on sekä hauska että seksikäs, ennen muuta Lombardin ansiosta. Ennen aikaisen kuoleman kokenut naisnäyttelijä oli sekä valkokankaalla että kuvauspaikoilla naisellisuuden ja äijämäisyyden parhaiden puolten ilmentymä. Screwballissa nainen ja mies olivat monella tapaa samalla viivalla ja tasa-arvoisia. Tässä elokuvassa Lombard saa kirjaimellisesti turpaansa Marchilta!

2000-luvun tosi-tv- mediakulttuurin keskellä Wellmanin elokuva onnistuu yhä löytämään jotain olennaista modernin ajan julkisuushaaveista.

PS. Kuriositeettina mainittakoon, että elokuva oli Lombardin ainoa Technicolor –elokuva. Public Domainiin sattuman kautta päätynyt filmi on väreiltään poikkeuksellisen säihkyvä. Tämä tuo aikakauden ennen muuta lähemmäksi katsojaa. Yhdessä mieleenpainuvassa kohtauksessa Lombard ja March tuijottavat Manhattanin skylinea lentokoneesta, uudesta matkustusmuodosta. Korostuu vaikutelma, että New York on – muutoksen uhallakin – jollakin tavalla ikuinen kaupunki elokuvissa.

4 / 5

IMDb

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Yö satamassa (1928)


Ohjaaja, auteur Josef von Sternberg on nousemassa yhdeksi alkuvuoden teemaohjaajaksi tämän blogistin elokuvankatselusarjassa. 1920- ja 1930-luvuilla suurimmat teoksensa mm. Marlene Dietrichin kanssa luonut ohjaajanero oli ohjausmetodeiltaan täydellisyydentavoittelija ja visualisoija.

New Yorkin satamaan sijoittuva Yö satamassa edustaa hänen amerikkalaista mykkäkauden tuotantoaan. Laivatyöntekijä Bill Roberts (George Bankcroft) saapuu yöksi suurkaupunkin satamaan viettämään hauskaa iltaa, johon lukeutuu vanhan heilan tapaaminen ja paikallisen kapakan remonttiin laittaminen. Sattuman kautta hän pelastaa tuntemattoman Maen (Betty Compson) tämän pudottua mereen. Robertsin lähipiirin naisten otettua Maen hoitoonsa paljastuu, että tämä yritti itsemurhaa. Merellä viihtyvä ja naisiin sitoutumista kaihtava Bill tekeekin ennen pitkää äkkikäännöksen ja mennä päräyttää naimisiin naisen kanssa satamakapakassa. Lopussa melodraama kärjistyy entistä vahvemmilla tavoilla, tuoreen pariskunnan joutuessa kohtalon heittopussiksi.

Alle 80 minuuttia kestävä filmi on puhdasta elokuvankerrontaa. Tarina pääpiirteissään (itsemurha, pelastus, rakastuminen) noudattaa yhtä aikakauden rakkauselokuvan päälinjoista. Elokuvan ansiokkuus rakentuu ilman muuta Sternbergin loihtiman tunnelmallisen ja hämyisen satamamiljöön varaan. Ihmiset ja tunteet ovat raakoja ja paljaita ilman häpeilemättömyyden pakkopaitoja.

Bankcroftin alfauros-habitus ja Compsonin häpeilemätön keimailu muodostavat mielenkiintoisen ja viihdyttävän pääosaparin.

3½ / 5

IMDb

tiistai 27. tammikuuta 2015

Seitsemännessä taivaassa (1927)


Ohjaaja Frank Borzagen (Jäähyväiset aseille, 1932 ja Näin se alkoi, 1940) nimi on jäänyt muutamista näkemistäni elokuvista mieleen, mutta en ole vielä tähän mennessä muodostanut hänestä selvää kuvaa elokuvantekijänä. Elokuvahistorioiden ja arvioiden mukaan hänen tavaramerkkinään oli vahvalla tunnelatauksella varustettu elokuva. Viitekehyksenä hänen monissa parhaissa ohjauksissaan on sota- tai muu kriisiaika. Mikäs olisikaan otollisempi aika- ja tapahtumaympäristö virittää tunne-elementit yhtä tiukalle kuin pianonkieli?

Borzagen Seitsemännessä taivaassa luetaan tiettävästi hänen parhaimpiin ohjauksiinsa. Ympäristönä on ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä oleva Pariisi. Viemärityöntekijä ja katujen pesijä Chico (Charles Farrell) pelastaa onnettoman Dianen (ihastuttava Janet Gaynor) pahoinpitelijän (tytön siskon) kynsistä. Itsevarma, tulevaisuuteen ja omaan luonnolliseen suuruuteensa uskova Chico päättää aikansa tytön toivottomuutta katseltuaan pelastaa tämän uskottelemalla Dianen olevan hänen aviovaimonsa.

Väliaikaiseksi suojapaikaksi tytölle muodostuu Chicon Pariisin katolla, yläkerroksissa oleva tilava ja avara poikamiesboksi. Yksipuolinen rakastuminen Dianen puolelta muuttuu lopulta yhteiseksi onneksi, maailmansodan ennen pitkää kutsuessa miehiä palvelukseen.

Kyseessä on yksi mykkäkauden eittämättömistä klassikoista ja elokuvamuodon loppuun saakka hiotuista jalokivistä. Studio-Pariisi ja Foxin studioon niin ikään rakennettu Chicon tornitalo edustavat toisaalta 1920-luvun laskelmoitua elokuvateollisuutta, toisaalta mielenkiintoisinta yhdysvaltalaista unelma-Eurooppaa. Asetelma ja tarinan kuljetus on häpeämättömän romanttinen ja loppuvaiheissa pateettinen. Viemäreistä edetään sekä fyysisesti että tunneilmastoltaan taivaaseen, maailmansodan sekoittaessa juuri rakastuneen pariskunnan arjen.

Aika on syönyt eniten elokuvan viimeisen 30 minuutin osuutta, uskottavuuden ollessa koetuksella ja pateettisuuden mennessä peruuttamattomasti ylikierroksille.

4 / 5

IMDb

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Auringonnousu (1927)


Tutustuin saksalaisohjaaja F.W. Murnaun tuotantoon jo noin kymmenen vuotta sitten. Faustin ja Nosferatun jälkeen katselin myös ohjaajan merkittävimpänä amerikkalaisohjauksena mainitun Auringonnousun (28.12.2005). Muistiinpanojeni mukaan en elokuvan esteettisistä ja teknisistä ansioista huolimatta osannut arvostaa melodraamaa aivan yhtä korkealle kuin Nosferatun tummaa ekspressionismia.

Tämän jälkeen on vettä virrannut runsaasti Vantaanjoessa. Pari tuhatta elokuvaa ja puolenkymmentä vuotta parisuhde-elämää myöhemmin minulla on ehkä myös eri näkökulma tähän äärimmäisen kauniiseen, tarinaltaan äärimmäisen konstailemattomaan mestariteokseen.

Pääteemoja elokuvassa ovat ihmiselämän peruselementit: kolmiodraama, viha, anteeksianto ja rakkaus. Hieno ja elämää sykkivä tumma kaupunkilaisnainen hienossa puvussaan saa aviomiehen (George O’Brien) pään pyörryksiin. Oma vaimo ja lapsen äiti (Janet Gaynor) tuntuukin yhtäkkiä arkiselta ja tylsältä.

Kaupunkilaisnaisen aloitteesta he päättävät hukuttaa miehen vaimon veneretkellä. Vaimo tajuaa miehen aikeen, mies perääntyy. Juostuaan peräjalkaa raitiovaunuun he päätyvät anonyymiin kaupunkiin, jossa he tekevät ennen pitkää sovinnon. Käytyään sattumalta vieraan pariskunnan häissä mies tajuaa uskottomuutensa seuraukset. Maalaispariskunta on ihmeissään urbaaneista mahdollisuuksista ja houkutuksista. Lopussa kohtalo uhkaa laittaa sormensa peliin pariskunnan onnen tiimoilta.
 "This song of the Man and his Wife is of no place and every place; you might hear it anywhere, at any time."
Elokuva ei tunnu amerikkalaisfilmiltä niin kuin esimerkiksi aiemmin viikonloppuna näkemäni Kansan mies, johtuneeko ohjaajan taustasta. Maaseutu ja kaupunki muistuttavat monessa kohtaa keskieurooppalaista ympäristöä. Kuin korostuksena universaaliudesta päähahmoilla ei ole nimiä. Itse asiassa elokuva, voisin kuvitella, on pitkän avioliiton kuva houkutuksineen, ylimääräisine flirtteineen, mustasukkaisuuden ja väsymisenkin osalta. Tässä kaikki tiivistyy vain muutamaan hetkeen.

Murnaulle maaseutu, koti ja kyläyhteisö näyttävät tarjoavan seesteisen, joskin hieman tylsän turvan, kaupungin ja nykypäivän (autot, ihmiset, huvipuistot) toimiessa polttoaineena sekä onnelle että turmelukselle. Vastaavaa vastakkainasettelua on myös muissa ohjaajan elokuvissa (mm. niin ikään Yhdysvalloissa ohjattu City Girl). Dikotomia lienee ollut varsin yleinen vastalause aikakauden elämäntavan muutokselle.

Vastoin 1920-luvun usein jäykkiä elokuvanäyttelyn normeja ja sokerisuutta Murnau vanhana teatterimiehenä taisi henkilöohjauksen. Janet Gaynorin hahmo on toisaalta miestään rakastavasti katsova ja uskollinen aviovaimo, toisaalta valokuvaamossa hedelmillä ja kalusteilla leikkivä tytönhupakko. Miehessä on saksalaisen maalaismiehen jähmeyttä, mutta teatraalisuus todellisessa mielessä on O’Brienin hahmostakin kaukana.

Kliseisyyteen Murnaun elokuva ei niin ikään melodraamassaan taivu vaan pariskunnan kaupunkiretki tuntuu ehdolliselta kaikelle muulle ympäristön elämälle. Huumorin elementit (päätön patsas ja humaltunut sika) ovat mukana sujuvasti upotettuina.

Pääpariin on helppo rakastua. He edustavat konstailematonta, puhdasta viattomuutta antautuessaan – ilkkumistakin uhmaten - kansantanssiin kaupunkilaisporvariston ja yläluokan ravintolassa. Auringonnousussa hurmaa sekä sen ilmaisun ja tunteen valtavuus että yksinkertaisuus. Merkittävää osaa lopussa ja henkilöiden kohtaloissa näyttelee kaupunkilaisnaisen sitoma korsikimppu!

Elokuva on yhden illan ja yhden päivän tiivistelmä käänteentekevistä vaiheista pariskunnan elämässä mykän elokuvan ehkäpä kypsimmän ja myös teknisesti taitavimman ohjaajan tekemänä. Syön vaivatta kymmenen vuotta sitten lausumani sanani ja totean, että Murnaun elokuva on yksi muodoltaan täydellisimmistä ja sisällöltään puhtaimmista taideteoksista valkokankaalla tähän päivään mennessä.

5 / 5

IMDb