lauantai 31. toukokuuta 2014

Tulia tasangolla (1959)


Keisarillisen Japanin armeija toisessa maailmansodassa oli tunnettu urheudestaan ja uhrautuvuudestaan hyvässä ja pahassa. Kon Ichikawan Tulia tasangolla (Nobi) esittelee meille palasiksi hajonneen armeijajoukon Filippiinien itäpuolella olevalla Leyten saarella vuonna 1945, jenkkiarmeijan ajaessa imperialistista armeijaa inhimilliseen kärsimykseen ja lopulta mereen.

Amerikkalaisten iskut ja pommitukset saavat iskettyä Japanin joukko-osastot hajalle ja päällystön puuttuessa ovat sotilaat pieninä rääsyläisjoukkoina ympäri viidakkoa, kamppaillen eloonjäännistä ruuan ja veden puutteessa. Vihollinen on lähes anonyymi – suurin osa sotilaista ei sitä viimeisinä elonpäivinään edes näe, tykistökeskitysten ja ilmaiskujen päättäessä viimeisetkin rimpuilut.

Tuberkuloosin takia sairaalassa maannut sotamies Tamura (Eiji Funakoshi) jää ajelehtimaan yksikkönsä ja sotasairaalan välille tilanteen kiristyessä, käskyjen ollessa ristiriitaisia. Kömpelön ja epävarman Tamuran sodankäynti on eloonjäämiskamppailua ja ilman sivullisia veriuhrejakaan ei selvitä. Hänen taipaleensa viidakossa ja peltoaukeilla koostuu satunnaisista tapaamisista ja eroista. Kokonaiskuvaa hänellä ei sotatilanteesta tunnu olevan sitä vähää mitä muillakaan.

Onko sitten lopulta narsismia ja itsekkyyttä vai vain tervettä järkeä kohdistaa kamppailu primitiivisesti omaan selviytymiseen? Pitäisikö jäädä sotavangiksi vai yrittää japanilaisten evakuoimispisteeseen? Lopulta antisankarimme lyöttäytyy parin tupakkaa kauppaavan, sotatilaa hyväksi käyttävän välistävetäjän joukkoon vain huomatakseen, että jopa äärimmäisissä olosuhteissa on olemassa raja käytettäville keinoille ja häikäilemättömyydelle. Japanilaiset sotilaat turvautuivat myös kannibalismiin viimeisenä selviytymiskeinonaan. Sodan uhri on myös miesten mielenterveys.

Itse taistelutilanteita elokuvassa ei käytännössä nähdä, yhteenottojen ollessa japanilaisten sotilaiden välisiä (epätoivon toimiessa stimulanttina) tai paikalliseen väestöön kohdistuvia. Sota toimii elokuvassa vain taustatarinana, pääkysymyksen ollessa inhimillinen kanssakäyminen ja moraali todennäköisen kuoleman edellä.

2.35 : 1 –kuvasuhteella tehty kuvaus on kauttaaltaan loistavaa. Tuotannon tinkimättömyydestä kertoo se, että näyttelijöiden hygienia pidettiin minimissään ja esim. pääosanesittäjä Funakoshi näännytti itsensä tiukalla paastolla rooliinsa. Tinkimätön ote tuo entisestäänkin vaikuttavaan elokuvaan uskottavuutta.

Sodan vastaisesta ansiokkaasta yksilökeskeisestä kerronnasta elokuva tuo mieleen Chuckhrayn ansiokkaan neuvostofilmatisoinnin Vain neljä päivää (1959). Tulia tasangolla on ollut epäilemättä terapeuttinen elokuva uudessa Japanissa, itse sodan ollessa ajalla kuitenkin vielä lähitodellisuutta. Kiistattomasti Ichikawan elokuva on myös yksi sodan keskellä vallitsevan inhimillisen kärsimyksen kautta aikain uskottavimmista kuvauksista.

4½ / 5

IMDb

Orgiat hautausmaalla (1965)


Bulgarialaissyntyinen Stephen C. Apostolof tuli tunnetuksi 1960- ja 1970-luvun pehmopornoelokuvistaan ja tissikuvaelmistaan. Elettiin aikaa ennen Deep Throat (1972) –elokuvaa ja kovaa pornoa. Apostolofin elokuvilla oli ajalla myös tilausta, valtavirtaelokuvan vasta pikku hiljaa toipuessa tuotantokoodirajoituksista.

Orgy of the Dead on Apostolofin ohjausdebyytti, perustuen legendaarisen Ed Woodin käsikirjoitukseen. Wood toimi myös elokuvassa tuotantoassistenttina ja parin yhteistyö ylti muihinkin elokuviin, Woodin ollessa usein juuri kirjoituspuolella. Orgy of the Dead ei ole Elonetin mukaan ollut Suomessa teatterilevityksessä ja nimen suomennos onkin ilmeisesti YLE Teeman sille antama nimi. Elokuva esitettiin nyt kanavalla toista kertaa parin vuoden sisään nimenomaan roskaelokuvateemalla. Jonkinlaisen elämää suuremman camp-elokuvan maineessa Orgiat on ja elokuva on alkanut elää harrastajien parissa jo ajat sitten omaa elämäänsä.

Tissikauhufantasian hentoinen juoni kertoo pariskunnasta, joka eksyy autokolarin jälkeen öiselle hautausmaalle keskelle kuolleiden orgioita. Elokuvan päähahmona, kuolleita täysikuun valossa tanssittavana Pimeyden Herrana, toimii jo Woodin Plan 9 –elokuvassa meille esitelty mystinen oraakkeli Criswell. Pariskunnan jäätyä tämän kätyreiden toimesta kiinni he joutuvat köytettyinä, kohtaloaan peläten, seuraamaan kalmanhajuista eroottista toimitusta. Huimasta yhteensattumasta johtuen pääosassa ovat ulkonaisesti vähintään D-kupeilla varustetut alle kolmekymppiset, vaihtelevan historian läpikäyneet kalmiston neidot.
”I am Criswell. For years, I have told the almost unbelievable, related the unreal and showed it to be more than a fact. Now I tell a tale of the threshold people, so astounding that some of you may faint. This is a story of those in the twilight time. Once human, now monsters, in a void between the living and the dead. Monsters to be pitied, monsters to be despised. A night with the ghouls, the ghouls reborn from the innermost depths of the world.”

Poikkeuksena Woodin elokuvien viihdyttävyydestä (Glen or Glendaa ehkä lukuun ottamatta) on Apostolofin teos sekä onneton vaivaannuttava pökäle että myös - kiistämättömästä camp-arvostaan huolimatta – tylsä. Elokuva olisi tarvinnut rankkaa ruoskintaa ja kuritusta leikkauspöydällä sekä Gene Kellyn hengenheimolaista koreografiksi. Elokuvan voi tiivistää käytännössä pariin kuvaan: naiset tanssivat muutamaa yksinkertaista robottimaista koreografiaa sekä heiluttavat eri tavoin täytettyjä purjeitaan ja peräsintään hautakivien ympärillä, pariskunnan miehen ja Criswellin kuolatessa pusikoista. Dialogin tapaiset on selvästi kirjoitettu ankaran psykoosin tai aivolukon alaisina – tai sitten käsikirjoitusliuskat ovat menneet sekaisin jossain vaiheessa tuotantoa.

Vaikea keksiä syytä katsoa eilen Teemalla nähtyä elokuvan tapaista uudelleen, varsinkin kun vakaassa parisuhteessa ei tarvitse välttämättä tuijottaa muovitissiä 35-milliselle ja taglinen mukaan ”Sexicolorille” kuvatusta C-elokuvasta. Enemmän kuin dramatisoitu elokuva on Orgiat hautausmaalla jonkinlainen yli-ihmisminän tuottama pitkäveteinen fiksaatio-oksennus. Apostolofin ja Woodin yhteistöistä kiinnostaisi nähdä ehkäpä Drop Out Wife (1972) mikäli aika ja mielenterveys yrityksen sallivat.

1 / 5

IMDb

torstai 29. toukokuuta 2014

Syke ei sammu (1979)

Tässäpä oivallinen auteur-elokuva: Koreografi ja elokuvaohjaaja Bob Fossen itsestään ohjaama musiikkifantasiadraama Syke ei sammu (All That Jazz). Backstage-elokuva sijoittuu ohjaajan uralla Lennyn (1974) ohjaamisen aikoihin, samaan aikaan alkuperäisen ”Chicago” –musikaalin syntyessä Broadwaylle. Roy Scheider tekee uransa ensimmäisen mutta menestyksekkään tanssi-laulu-näyttelykombinaation valkokankaalla nimellisesti Joe Gideonin roolissa.

Syke ei sammu on kynttilää molemmista päistä polttaneen tinkimättömän ja itseensä kriittisesti suhtautuneen taiteilijan näköinen, sisältäen ohjaajan mielenmaisemaa ja rappioromantiikkaa enemmän kuin vastaaville biografioille on useinkaan suotu. Tällaisen elokuvan ohjaaja ei voi olla muuta kuin narsisti, mutta ainakin hän näyttää sen itse tiedostavan (etupäässä Fosse näyttää työnsä ohessa ajattelevan kikkelillään).

Fosse sai idean elokuvaansa tarinan mukaan Shirley MacLainelta maatessaan sydänkohtauksen jälkeen sairaalassa: miksei hän ohjaisi elokuvaa omasta kuolemastaan? Filmissä ohjattavan stand up –elokuvan (tosielämässä elokuva Lenny) koomikon tavoin hän käy läpi viisi vaihetta matkalla tuon puoleiseen, lopulta hyväksyen lähtönsä, loppukuvan ollessa maukkaan makaaberi.

Elokuvan musiikki ja tanssi noudattaa showmaailma-teemaa, sanoiltaan sopien auteurin elämään. Varsinkin loppu, "Bye Bye Life” eli Gideonin hallusinaatio, on rytmiltään ja munakkuudeltaan täydellisintä valkokankaan popoopperaa ja viihdesementtiä, verrattavissa ehkä Queen-yhtyeen voimannäyttöihin esiintymislavoilla.

Loppupäätelmänä: vahva oman kädenjäljen sisältävä omaelämäkerrallinen elokuva ei ole kaikille musiikkielokuvien ystäville omintakeisuudessaan. Jälkimaultaan varmasti mieleen jäävimpiä ja seksikkäimpiä 1970-luvun showelokuvia.
"This cat allowed himself to be adored, but not loved. And his success in show business was matched by failure in his personal relationship bag, now - that's where he *really* bombed. And he came to believe that show business, work, love, his whole life, even himself and all that jazz, was bullshit. He became numero uno game player - uh, to the point where he didn't know where the games ended, and the reality began. Like, for this cat, the only reality - is death, man."
4 / 5

IMDb

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Tappava salama (1977)


Suomessa vain videolevityksessä ollut Tappava salama (Rolling Thunder) on teksasilainen kostodraama, mutta sytykkeensä ja vimmansa se saa Vietnamista palanneiden miesten pettymyksestä ja sopeutumattomuudesta kotioloihin. Elokuvan on käsikirjoittanut mm. Taksikuskilla samaa teemaa lähestynyt Paul Schrader.

Majuri Charles Rane (William Devane) muutaman muun palvelustoverin kanssa palaa vuonna 1973 sotavankeudesta San Antonioon kansanjoukon hurratessa ja kotikaupungin palkitessa sankareitaan. Nopeasti paljastuu tilanteen tragiikka: Ranen vaimo on lähdössä toisen miehen, tuttavan Cliffin (Lawrason Driscoll) matkaan. Lopulta viimeinenkin valopilkku, Ranen poika, joutuu kovaotteisten kotiinmurtautujien tappamaksi yhdessä äitinsä kanssa. Kätensä tilanteessa menettänyt Rane toipuu rauhassa ja aloittaa tämän jälkeen kostoretkensä tappajien jäljittämiseksi ja eliminoimiseksi yhdessä vaalean ”groupien” Lindan (Linda Haynes) kanssa.

[SPOILEREITA]

Pohjoisvietnamilaisten kidutus tuntuu karaisseen Ranen, mikä lopulta selittää supersankarimaisen toiminnan elpasolaisessa ilotalossa. Motiivit kostolle ovat niin Ranella kuin toveri Johnnyllakin (Tommy Lee Jones) siviilielämän tyhjyys sotavuosien ja ensimmäisen tapauksessa lisäksi tragedian jälkeen. Varsinainen toiminta – brutaali sellainen - sijoittuu paria poikkeusta lukuun ottamatta viimeiselle kymmenelle minuutille.

Tappava salama ei sisällä suoraa poliittista sanomaa vaan kätkee hävityn sodan ja veteraanien traumat helteisen rajaseudun verikekkereiksi yltyvään tapahtumaketjuun. Lajityypissään kyseessä on ainakin kerran katsottava yhdistelmä draamaa ja salamannopeaa toimintaa.

3½ / 5

IMDb

He olivat ylpeitä (1956)


Kesäaika on ollut blogin pitäjälle aina lännenelokuvien aikaa. Järkevää syytä tähän ei ole, onpahan vain perinne. Ajoittain vastaan tulee todella hyvä piilossa pysynyt länkkäri. ”He olivat ylpeitä” ei ole saanut vielä Suomen tv-ensi-iltaa eikä se yleensä lukeudu suosikkilänkkäreitten listoille. Ohjaaja Robert D. Webb muistetaan varmasti parhaiten Elvis Presleyn elokuvasta Rakasta minua hellästi (1956).

Sheriffin työnkuvasta on tehty paljonkin hyviä elokuvia, ikonisena tietysti High Noon (1952) sekä Rio Bravo (1959). Webbin elokuvassa taustan juonelle luo karjanajajien saapuminen erämaakaupunkiin ja paikan herääminen pitkästä aikaa eloon. Yksi miehistä on Thad Anderson (Jeffrey Hunter), joka on sattumalta ajautunut samaan kaupunkiin palkkatappajaisänsä toisessa kaupungissa surmanneen sheriffi Cass Silverin (Robert Ryan) kanssa. Karjanajajat tuovat kaupunkiin myös rahanhimoisia yrittäjiä, yhtenä näistä Honest John Barrett (Robert Middleton), joka alkaa nimestään huolimatta pyörittää pelipaikkaa vähemmän rehellisin vaikuttimin. Barrett on entinen isä-Andersonin palkanmaksaja ja haluaa vanhan tutun sheriffi Silverin tieltään bisneksiä sotkemasta.

Ryanin Silver edustaa taipumatonta ja menneisyytensä taka-askeleita katuvaa sheriffityyppiä, joka ei muiden kaupunkilaisten tavoin taivu rahan virtaukselle kaupunkiin tai myöskään kihlattunsa (Virginia Mayo) estelyihin. Toimistossaan hänellä on apulaisena Jake, jota näyttelevä Walter Brennan on Rio Bravon tyyppisessä roolissa. Tosin Jake keskittyy lähinnä lehden lukemiseen ja aseensa räpläämiseen mutta on silti näitä rakastettavimpia länkkäreitten nuhjuisia arkityyppejä.

Totuuden Thadille isänsä kuolemasta kerrottuaan Silver palkkaa pojan apulaisekseen, lupaavin ennustein. Apua hän tarvitsee, sillä hänelle itselleen harmia ja vaaraa alkavat aiheuttaa mystiset sokeutumiskohtaukset.
"The minute you people smelled money, this town got an attack of larceny. I don't blame it on Barrett; I blame it you. You're supposed to be respectable. You talk about law and order; you'd sell out for a copper penny - any one of you. You're robbin' and stealin' the same as he is, with your fifty dollar boots and your twelve dollar hotel rooms. If I was on this council, I couldn't look in the mirror without vomiting!" -Cass Silver
Robert Ryan osoittaa jälleen olevansa aliarvostettu näyttelijä. Melodraamaan hän ei ehkä soveltunut, mutta itsetuntonsa löytäneen kaupungin suoraselkäisimmän – joskin haavoittuvan - miehen ja oppipoikaa kouluttavan sheriffin rooliin hän soveltuu hienosti. Silver on eläkkeensä kynnyksellä ja – vaivastaan huolimatta - selvästi selvänäköisempi kuin koskaan urallaan erottaen oikean väärästä. Mayon rooli jää lopulta varsin pieneksi, elokuvan rakentuessa Ryanin ja Hunterin jännitteelle.

Westernin satavuotinen suosio rakentuu lopulta tuttuudelle: ihmiset tykkäävät palata vanhojen elementtien pariin, usein uusilla mausteilla. ”He olivat ylpeitä” kertoo perustarinan lännenmiehen taipumattomuudesta yksinkertaisesti todella hyvin ja komean CinemaScope-kuvauksen avulla.

4 / 5

IMDb